Pyöräilyä ja elämäntotuuksien kertausta

Aurinko paistoi kauniisti ja vatsassa lämmitti runsas sunnuntaiaamiainen. Syksyn viimeisiä lämpöisiä päiviä vietiin ja sekös nosti mieleen ajatuksen pitkästä pyörälenkistä. Turussa asuessa tuli tehtyä työmatkan polkien, mutta nyt maalle muutettuamme matkaa on jo sen verran, ettei sitä enää millään pysty pyöräilemään. Niinpä on jäänyt tuo hieno laji paitsioon, josta se oli tänään hyvä nostaa hetkeksi takaisin parrasvaloihin. Tuumasta sitten heti toimeen. Raitis ilma ja pieni kuntoilu nostattivat jo ajatuksena tunnelman kattoon.

Katselin pääpiirteitäin kartasta lenkin valmiiksi ja sitä sitten auringon kirkkaasti hehkuessa lähdin kiertämään. Matka sujui rattoisasti ja uusien kotikulmiemme maisemat miellyttivät silmää. Pukeutuminenkin oli osunut nappiin, koska ei palellut, eikä liiemmin hikoiluttanutkaan. Jopa sormeni pysyivät lämpiminä, joten mikäpä siinä oli kotikontuihin satulassa istuen tutustuessa.

Jossain vaiheessa lenkkiäni ymmärsin, että matka tulisi olemaan huomattavasti kuvittelemaani pidempi, enkä siitä alle kolmen tunnin lutviutuisi millään. Niinpä oli sitten hyvin aikaa syventyä pyöräilyn meditatiiviseen puoleen ja keskittyä niin jalkojen hypnoottiseen liikeeseen, kehon nivelien kuunteluun sekä hengityksen rytmiin. Aivan kuten joogatessa, on hengitys hyvä mittari myös pyöräillessä. Niin kauan kuin hengittämien on helppoa, tasaista ja laajaa niin kaikki on mallillaan. Eikä pyöräilyssäkään pitäisi olla kyse perille pääsemisestä vaan matkasta nautiskelemisesta. Niinpä välillä tietoisesti hiljensin vauhtia, jotta keho ei liikaa rasittuisi ja matkanteko säilyisi mukavan nautinnollisena.

Yksi elämän suurista viisauksista on aina mielestäni ollut se, ettei ole niin väliä, mitä tapahtuu vaan ratkaiseva merkitys syntyy aina siitä, miten tapahtuneeseen suhtautuu. Tämä omilla tunneillanikin toistamani, kreikkalaisen filosofin Epictetuksen opetus nousi vahvasti pintaan, kun takakumi puhkesi iloisesti paukahtaen kaukana kotoa. Olin jo kolme tuntia sotkenut menemään ja juuri ennen kumin rikkoutumista huomannut, että alkaa verensokerit olla jo hieman matalalla ja tuulikin oli yltynyt varsin haastaviin mittoihin. Niinpä ensireaktioni oli pienoisen pettynyt, kun matka tyssäsi yhdellä pamauksella.

Ei kuitenkaan aikaakaan, kun parin syvän hengityksen päälle näin jo paljon positiivisia merkkejä tapahtuneessa ja niin alkoi taas hymy palailla joogaopettajan kasvoille. Olinhan aamulla hetken arponut, lähdenkö kävellylle vai pyöräilemään. Nyt saisin nauttia molemmista. Lisäksi oli jo alkanut polkeminen puuduttamaan takapuolta, joten saisipa ahterikin armoa, kun polkeminen muuttuisi patikoimiseksi. Lisäksi aurinko paistoi edelleen eli mikäs siinä oli pyörää talutellessa jalkamiehenä, kun ei edes vettä satanut niskaan, eikä tarvinnut hangessakaan kahlailla. Lisäksi olin huomannut edellisellä viikolla joogaa opettaessani, että oma peruskuntoni oli hieman laskenut. Nyt olisi sitten hyvä cardio-harjoitus menossa, kun sain ensin kolme tuntia kuntoilua pyörän päällä ja sitten vielä reilun tunnin verran reipasta tallustelua siihen päälle. Enpä olisi ilman universumin peliin puuttumista aivan tuollaista treeniä sunnuntain ratoksi omin voimin ryhtynyt tekemään.

Nyt istun kotona glögimuki kourassa ja jalat takan suuntaan ojennettuina. Onnellisena saamastani hyvästä harjoituksesta sekä elämän oppitunnista. Valmiina jatkamaan huomenna työtäni taas astetta paremmassa fyysisessä sekä henkisessä kunnossa oppilaideni parissa. Nähdään joogasalilla.

SAA JAKAA!

0 kommenttia

Vastaa